Takaisin blogimaailmaan

Minulla on ollut ikävä blogin kirjoittamista. Yritin välissä aloittaa toisenkin blogin. Sellaisen asiapitoisen, mutta eihän siitä tullut mitään. En minä jaksa kirjoittaa asiaa, vaan haluan pikemminkin vain fiilistellä koti- ja retkikuulumisia, laittaa itselle muistoksi kuvia lapsen ja elukoiden kasvusta ja ihmetellä joka vuosi uudelleen sitä, kun tomaatit kypsyvät ja langat viuhuu puikoilla.

Siispä paluu tänne kotiblogiin ilman mitään tavoitteita.

Lapsikin on välissä kasvanut melkein vuoden verran! Kun viimeisissä kuvissa täällä köllöteltiin mahallaan lattialla, saa nykyään laittaa rastin seinään, jos Max pysyy muutaman minuutinkaan paikoillaan. Pieni, reilun vuoden ikäinen poikanen vilistää nyt pitkin asuntoa, kiipeilee ihan joka paikkaan ja kertoo omia vitsejään toistaiseksi melko käsittämättömällä kielellä - mutta ei sen väliä, kun kuuntelee tuota kikatusta ja höpötystä. Riemukasta se on joka tapauksessa.

Maxin lempiasioita ovat nykyään ankat ja kaikki, mikä sanoo Kvaak! Kvaak! Ja kaikki sanoo Maxin mielestä Kvaak! Kvaak! Karhu biologisessa museossa, museon lipunmyyjä tiskin takana, varikset pihalla ja viiriäiset kotihäkissä. Kvaak! Kvaak! siis teillekin ja toivottavasti joku vielä vilkaisee tätä blogia jatkossakin!

Luvassa siis edelleen retkiä ja seikkailuja, lapsia ja elukoita, partsaa ja matkoja, käsitöitä ja kasvimaata - ei mitään turhan vakavaa, mutta sitä itseään: meidän elämää.

Puuhärveli!

Nyt se on kevät! Ja pihassa komia lainahärveli, jolla mies teki (muutaman) vuoden polttopuut meille parin iltapäivän aikana. Kaikenmoisia tuulenkaatoja ja myrskyjen uhreja oli tontille ehtinytkin kertymään ja lisäksi naapurilta saatiin talkooapupalkkana puuta, joten oksien, runkojen ja kaikenmoisten karahkojen määrä kasvoi lopulta aika melkoiseksi. Ei kyllä ensi talvena palele, jos se polttopuista on nyt kiinni. Myös tuoksu pihalla on huumaava.

Vaikka itse lähinnä siistin muuta pihaa ja kannoin puuta härvelipaikalle, ei silti tullut ikävä pokasahaa ja kirvestä. Kyllä tuo tekniikka vaan joskus palkitsee hipeimmänkin mielen tehokkuudellaan.

Kuvia otettaessa oli puuvaja jo osittain täytetty puilla. Kyllä nyt kelpaa.

Parhaita hetkiä vuoden 2013 varrelta

Alla kuvissa muutama hetki kuluneen vuoden varrelta. Jotenkin sitä alkuun mietti, ettei tänä vuonna ole ehtinyt tapahtua niin kamalasti. Kuitenkin nämä kuvat saivat huomaamaan, että elämä on vallan ehtinyt muuttumaan viimeisten 12 kuukauden aikana, vaikka suurin osa muutoksista koskeekin vain perhe- ja kotioloja.

Ehkä tuo tunne tasaisen rauhallisesta vuodesta selittyykin sillä, että vielä edellisvuonna seikkailtiin miehen kanssa 20 maan läpi vanhalla pikkubussilla, tehtiin 3 reissua Lappiin ja elettiin muutenkin paljon liikkuvampaa elämää. Tänä vuonna keskityimme paljon vahvemmin kotiin, perheeseen ja lähiluontoon.

Tänä vuonna myös menimme naimisiin metsäkirkossa ja heti alkuvuodesta aloimme laittamaan kodiksi tätä vuonna 1812 rakennettua hirsitaloa maaseudun puolella. Hitaasti remontti etenee edelleen - ja samalla myös hyvin stressittömästi. Keskeneräisyys ei enää vaivaa, kun on tyytyväinen siihen, että nurkka kerrallaan asiat valmistuvat. Kiire on kadonnut, kun tekemistä on niin paljon. Ja mieli on oppinut rentoutumaan kaaoksen keskellä, kun muistaa samalla nauttia niistä pienistä, valmiista asioista. Hyvä tästä tulee.

Tänä vuonna meille saapui myös suomenajokoira Rellu - sekarotuisen Mosku-koiramme kaveriksi. Ihana, lempeä, ilkikurinen pieni koira! Muita eläimiä taloon ei ole vielä ehtinytkään, sillä merivesiakvaariomme on jo toista vuotta hoidossa appivanhemmilla, viiriäishäkki odottelee edelleen asukkaitaan tyhjänä kuistilla ja muutkin eläinajatukset ovat nyt olleet tauolla muiden tohinoiden vuoksi.

Aika näyttää millainen lauma tällä tontilla ensi vuonna asuu, mutta ainakin hoitomehiläisiä on luvassa kesäkaudeksi, jos asiat etenevät, kuten on suunniteltu.

Tänä vuonna myös aloimme odottaa ensimmäistä, yhteistä lasta. Pieni poikanen myllertää edelleen mahassa, joskin tämä äiti alkaa olla sitä mieltä, että uloskin saisi jo tulla. Laskettuun aikaan on tätä kirjoitettaessa jäljellä 2 päivää. Raskaus on ollut syntisen helppo ja ihana ajanjakso, mutta nyt viime metreillä alkaa olo olla viimein melko tukala ja valmis. 

Vuoden viimeiset päivät ovatkin kuluneet aikalailla odotellessa - ei niinkään joulua, vaan vauvaa. Toisaalta tässä vaiheessa vuotta sitä ehkä jo toivoo, että ipana pysyisi vielä sen 5 päivää sisällä, jotta ne synttärit siirtyisivät seuraavan vuoden puolelle vuoden viimeisten päivien sijaan. Minä kyllä jaksan vielä hetken.

Luontoretkiä on tehty lähinnä kotimaassa. Lähimetsissä ja saaristossa, mutta myös yksi pidempi reissu Lappiin geokätköilypainotteisen matkan merkeissä. Kalastaminen jäi tänä vuonna vähän vähemmälle, kun elämään tulivat myös metsästysmahdollisuudet uuden paikkakunnan ja metsästysseuran myötä. 

Sieni- ja marjaretkiä ehdittiin kuitenkin tekemään, vaikka edellisvuotisiakin pursuaa ruokakomeron purkeissa ja pussukoissa. Metsästys-kalastus-keräily-elämäntapa onkin sitä, mitä haluan elämässäni edistää entisestään. Kun soppaan lisää vielä oman kasvimaan antimet (sekä jatkossa viiriäiset, lainamehiläiset sekä jossain vaiheessa vuohi tai pari) aletaan olla siinä pisteessä, että osittainen omavaraisuus on oikeasti todellisuutta ja kauppareissuja voi harventaa entisestään. 

Puritaani en kuitenkaan tässä ole - enkä sellaiseksi edes halua - vaan sopiva tasapaino tässä asiassa olisi ideaali. Tuntuisi aivan liian ulkokultaiselta edes väittää pyrkivänsä vain kestäviin elämäntapoihin, kun samaan aikaan lentomatkustaa vuosittain, taloudesta löytyy auto ja talo lämmitetään talvella pääasiassa sähkön avulla. Pieniä askelia on kuitenkin hyvä ottaa ja olla niiden onnistumisesta onnellinen.

Jotenkin kaikkein ihaninta oli tänä vuonna kuitenkin kotiutua jonnekin. Tehdä pitkästä aikaa paljon käsitöitä virkkausten ja amigurumien muodossa. Kylvää, kitkeä ja kerätä satoa omalta kasvimaalta. Rapsutella koiria kodin hämärässä ja silitellä mahaa, jossa pieni ihmisalku parhaillaankin tomerana tömistelee.

Ensi vuodesta toivon aikalailla samanlaista kuin tästä. Pieniä, omia seikkailuja. Tasaisen onnellista arkea toistuvilla huippuhetkillä varustettuna. Ehkä vähän lisää ammatillisia haasteita loppuvuodesta, kun äitiysloma päättyy eli vakaa tavoite olisi saattaa viimein oma väitöskirja loppuun. Projekti, joka on kaiken työn, matkustelun ja muuttojen vuoksi ollut tauolla kohta jo kahden vuoden ajan.

Kaikkein eniten kuitenkin toivon vain näitä onnellisia päiviä oman lauman kanssa. Mun rakkaat.

Ihanaa tulevaa vuotta kaikille muillekin! Onnellisia ja turvallisia hetkiä - pieniä, suuria seikkailuja unohtamatta!

Patalappuja ja seesteisiä aamuhetkiä

Rauhallinen, hämyisä aamu. Mies on jossain metsässä peurapassissa ja me Rellun kanssa otetaan rennosti kotona. Mosku on edelleen appivanhemmilla joululomalla - ansaittua, jakamatonta huomiota saamassa. Rellu tekee samaa täällä ja saa aamupalansakin lattialle piiloteltuna, jotta voi käyttää nenäänsä ja aivojaan välillä myös kotioloissa.

Minä huomasin joulua ennen akuutin patalappupulan kotona. Piparipellitkin nostettiin uunista keittiöpyyhkeiden avulla ja sormet poltettiin moneen kertaan. Koko talossa oli vain yksi patalappu ja sekin on aina tulisijan luona halkolaatikossa, jotta uunin kuuman luukun saa auki puiden lisäämistä varten. Siksipä eilen kaivoinkin esille taas lankakerien loppuja ja aloin virkkaamaan patalappuja omaan keittiöön.

Patalappuohjeena tämä helppo ja mukava ohje AMSi handmade -blogista. Suurimpana erona se, että paksujen lankojen vuoksi jouduin lopettamaan virkkaamisen jo 8. kerrokseen (ja soveltamaan viimeisen kerroksen + reunan saavutettuun silmukkamäärään), koska lappujen halkaisija olisi kasvanut muuten liian suureksi.

Koti-inspiraatiota olen kaivanut myös joululahjakirjasta (tekemistä on pakko keksiä, sillä nämä vauvanodottelupäivät ovat pitkiä!), jossa paneudutaan vanhojen talojen omalaatuiseen sisustukseen. Nyt haluan tassuammeita ja lampaantaljoja (lisää) tännekin taloon. Taitavat vaan nuo tosielämän realiteetit rajoittaa näitä haluja hetken aikaa - kylpyhuoneeseen kun ei ammetta nykyisellään mahdu ja koirat pelkäävät (ihan tosissaan) jo lapsen vaunuihinkin saatua lampaantaljaa.

Mattolöytö!

Akuutti makuuhuoneen mattopula vei tänään Konttiin (josta viimeksi löydettiin upea villakangasmatto kirjastoon) ja olihan se palkitseva reissu. Kaunis, iso (300 x 200 cm) matto odotteli meitä siellä lähes ainoana mattona hyllyssä ja sain ostettua sen juuri ja juuri, sillä kun lähdin noutamaan myyjää kantoavuksi, käveli matolle samantien pettynyt mies, joka vielä varmisti, että matto ei ollut enää vapaana. Ihan täydellinen matto meille. Hinta päätähuimaavat 21 euroa (en tiedä miten ne tuohon hintaan edes pesevät näitä mattoja tuolla Kontissa myyntiin).

Ainoa ongelma oli lopulta se, että matto oli ihan kuin tehty olohuoneeseen, jonka myötä olohuoneen matto vapautui eteiseen, josta matto siirtyi taas keittiöön... ja niin. Makuuhuone on edelleen ilman mattoa. Mutta olohuone on taas paljon lämpimämpi paikka! Ja näissä tiloissahan me talvella pääasiassa ollaan.

Lindexistä sorruin myös ostamaan ipanalle kotiintulovaatteet. Ensimmäiset uutena ostamani vaatteet tulevalle muksulle. Mutta kun niissä oli MÄYRIÄ! Ja kerranhan sitä vaan synnäriltä kotiin tullaan, niin jos silloin uusissa vaatteissa sitten.

Raskausviikko 34

Aika juoksee. Nyt se tuntuu siltä, kun elellään viimeisiä vauvattomia viikkoja kotona.

Raskaus alkaa vähitellen tuntua myös kropassa. Suursiivosin tänään auringonvalossa kylpevän talon ja tarkoitus oli sen jälkeen jatkaa makuuhuoneen maalaamisen parissa. Eihän siitä tullut mitään. Siivous ja pyykinpesu verottivat voimia niin, että loppupäivä menikin sohvalla koomassa viltin alla maaten. Josko huomenna sitten jaksaisi taas muita puuhia. Onneksi koiratkin ovat sopiva raukeita, koska saivat tarhapäivän pienestä pakkasesta huolimatta. Se on yllättävän rankkaa koiranelämää seurailla muutama tunti kaikkia talon ohi kulkevia ihmisiä, elukoita ja kulkuneuvoja. Sanoa osalle perään painava sana.

Valo!

Valo! Ihana valo! Pitkästä aikaa muutakin kuin sitä sumuista harmautta ja tuhrua. Ja minähän rakastan syksyä. Mutta minä rakastan oikeaa sadetta, värejä, kirpeyttä, halla-aamuja ja ruskaa. En tuota synkkää, koleaa, sumuista ja pilvistä syksysäätä, mitä taas muutaman päivän ehti olla. Valo tekee ihmeitä kaikelle. Onneksi ehdin eilen imuroimaan, niin se ihme ei ole kaiken pölyn ja lian näkyminen, vaan saan tänään vain nauttia aurinkoisesta kodista. Mitä nyt pitää kantaa pihakalusteita sisälle talvea odottamaan.

Liitutaulu löysi paikkansa lastenhuoneesta parvisängyn alta. Nyt sinne voi kirjoitella salaisia viestejä. Parven alle haluaisin vielä jonkun lukunurkkauksen tehdä. Täytyy vain odotella, että sopivia säkkituoleja tai pieni sohva tulee vastaan jossain kirpparilla. Värejä koko huone joka tapauksessa kaipaa edelleen!

Siirsin eilen Rellun nojatuolin lastenhuoneesta kirjastoon. Rajattiin ylipäätään kirjasto koiraportilla nyt koirien huoneeksi, jossa otukset voivat olla silloin, kun niiden hepuleita ei jaksa katsella ympäri asuntoa. Tuoli oli hetken keskellä kulkuväylää, mutta Rellusta se(kin) oli ihan hyvä paikka nukkumiseen - pääasia, että saa olla omassa tuolissa!