Kevät on tullut!

Kevät on tullut. Ja sen huomaa siitä, että koko perhe möyrii pihalla. Mies kaataa puita ja maalaa venettä, minä istutaan kasveja kasvihuoneeseen ja siirrän pensaita paikasta toiseen. Lapsi taas etsii kivien alta matoja ja tuhatjalkaisia.

Kasvihuone saatiin mun työparin naapurista ilmaiseksi, kun siellä ei ollut sille enää käyttöä. Ihan mahtavaa! Kennolevyt olivat sammaleessa, mutta puhdistuivat ihan pesusienen ja fairyn avulla. Sain pelastettua sinne monta vanhaa puskaa ruohosipulia ja lipstikkaa pihalta. Kasvamaan laitettiin myös chiliä, paprikaa, yrttejä, hernettä, mansikkaa ja kesäkurpitsaa. Kasvatuslaatikoihin taas porkkanat ja perunat.

Raparperi alkaa myös nousta ja marjapensaat tehdä lehtiä. Ja kanit nauttivat, kun kaikki käyvät ohikulkiessan syöttämässä tuoretta ruohoa ja voikukkaa!

DIY: Kuormalavojen kaulukset

Maailman helpoin DIY-vinkki: Hommaa kuormalavojen kauluksia ja laita niihin halkoja tai hyötykasveja tai jotain muuta mukavaa. Puutarhakuvat ovat viime kesältä ja kuistikuvat tältä hellekesältä, kun lapsikin on pitänyt ulkoistaa kuistille viilentymään.

Parhaita hetkiä vuoden 2013 varrelta

Alla kuvissa muutama hetki kuluneen vuoden varrelta. Jotenkin sitä alkuun mietti, ettei tänä vuonna ole ehtinyt tapahtua niin kamalasti. Kuitenkin nämä kuvat saivat huomaamaan, että elämä on vallan ehtinyt muuttumaan viimeisten 12 kuukauden aikana, vaikka suurin osa muutoksista koskeekin vain perhe- ja kotioloja.

Ehkä tuo tunne tasaisen rauhallisesta vuodesta selittyykin sillä, että vielä edellisvuonna seikkailtiin miehen kanssa 20 maan läpi vanhalla pikkubussilla, tehtiin 3 reissua Lappiin ja elettiin muutenkin paljon liikkuvampaa elämää. Tänä vuonna keskityimme paljon vahvemmin kotiin, perheeseen ja lähiluontoon.

Tänä vuonna myös menimme naimisiin metsäkirkossa ja heti alkuvuodesta aloimme laittamaan kodiksi tätä vuonna 1812 rakennettua hirsitaloa maaseudun puolella. Hitaasti remontti etenee edelleen - ja samalla myös hyvin stressittömästi. Keskeneräisyys ei enää vaivaa, kun on tyytyväinen siihen, että nurkka kerrallaan asiat valmistuvat. Kiire on kadonnut, kun tekemistä on niin paljon. Ja mieli on oppinut rentoutumaan kaaoksen keskellä, kun muistaa samalla nauttia niistä pienistä, valmiista asioista. Hyvä tästä tulee.

Tänä vuonna meille saapui myös suomenajokoira Rellu - sekarotuisen Mosku-koiramme kaveriksi. Ihana, lempeä, ilkikurinen pieni koira! Muita eläimiä taloon ei ole vielä ehtinytkään, sillä merivesiakvaariomme on jo toista vuotta hoidossa appivanhemmilla, viiriäishäkki odottelee edelleen asukkaitaan tyhjänä kuistilla ja muutkin eläinajatukset ovat nyt olleet tauolla muiden tohinoiden vuoksi.

Aika näyttää millainen lauma tällä tontilla ensi vuonna asuu, mutta ainakin hoitomehiläisiä on luvassa kesäkaudeksi, jos asiat etenevät, kuten on suunniteltu.

Tänä vuonna myös aloimme odottaa ensimmäistä, yhteistä lasta. Pieni poikanen myllertää edelleen mahassa, joskin tämä äiti alkaa olla sitä mieltä, että uloskin saisi jo tulla. Laskettuun aikaan on tätä kirjoitettaessa jäljellä 2 päivää. Raskaus on ollut syntisen helppo ja ihana ajanjakso, mutta nyt viime metreillä alkaa olo olla viimein melko tukala ja valmis. 

Vuoden viimeiset päivät ovatkin kuluneet aikalailla odotellessa - ei niinkään joulua, vaan vauvaa. Toisaalta tässä vaiheessa vuotta sitä ehkä jo toivoo, että ipana pysyisi vielä sen 5 päivää sisällä, jotta ne synttärit siirtyisivät seuraavan vuoden puolelle vuoden viimeisten päivien sijaan. Minä kyllä jaksan vielä hetken.

Luontoretkiä on tehty lähinnä kotimaassa. Lähimetsissä ja saaristossa, mutta myös yksi pidempi reissu Lappiin geokätköilypainotteisen matkan merkeissä. Kalastaminen jäi tänä vuonna vähän vähemmälle, kun elämään tulivat myös metsästysmahdollisuudet uuden paikkakunnan ja metsästysseuran myötä. 

Sieni- ja marjaretkiä ehdittiin kuitenkin tekemään, vaikka edellisvuotisiakin pursuaa ruokakomeron purkeissa ja pussukoissa. Metsästys-kalastus-keräily-elämäntapa onkin sitä, mitä haluan elämässäni edistää entisestään. Kun soppaan lisää vielä oman kasvimaan antimet (sekä jatkossa viiriäiset, lainamehiläiset sekä jossain vaiheessa vuohi tai pari) aletaan olla siinä pisteessä, että osittainen omavaraisuus on oikeasti todellisuutta ja kauppareissuja voi harventaa entisestään. 

Puritaani en kuitenkaan tässä ole - enkä sellaiseksi edes halua - vaan sopiva tasapaino tässä asiassa olisi ideaali. Tuntuisi aivan liian ulkokultaiselta edes väittää pyrkivänsä vain kestäviin elämäntapoihin, kun samaan aikaan lentomatkustaa vuosittain, taloudesta löytyy auto ja talo lämmitetään talvella pääasiassa sähkön avulla. Pieniä askelia on kuitenkin hyvä ottaa ja olla niiden onnistumisesta onnellinen.

Jotenkin kaikkein ihaninta oli tänä vuonna kuitenkin kotiutua jonnekin. Tehdä pitkästä aikaa paljon käsitöitä virkkausten ja amigurumien muodossa. Kylvää, kitkeä ja kerätä satoa omalta kasvimaalta. Rapsutella koiria kodin hämärässä ja silitellä mahaa, jossa pieni ihmisalku parhaillaankin tomerana tömistelee.

Ensi vuodesta toivon aikalailla samanlaista kuin tästä. Pieniä, omia seikkailuja. Tasaisen onnellista arkea toistuvilla huippuhetkillä varustettuna. Ehkä vähän lisää ammatillisia haasteita loppuvuodesta, kun äitiysloma päättyy eli vakaa tavoite olisi saattaa viimein oma väitöskirja loppuun. Projekti, joka on kaiken työn, matkustelun ja muuttojen vuoksi ollut tauolla kohta jo kahden vuoden ajan.

Kaikkein eniten kuitenkin toivon vain näitä onnellisia päiviä oman lauman kanssa. Mun rakkaat.

Ihanaa tulevaa vuotta kaikille muillekin! Onnellisia ja turvallisia hetkiä - pieniä, suuria seikkailuja unohtamatta!

Miten kamalan hyvä tuuri voi olla...

... että juuri meidän pihassa kasvaa maailman parhaat ja makeimmat luumut!

Totorokin saa tänään kaverin. Olen nyt ihan koukussa pehmolelujen virkkaamiseen. Mitä typerämpi malli, sitä parempi lelu. Tuleva lapsiparka, kun haluaa jatkossa kaupasta jonkun supersuositun lelun, mikä tietysti on KAIKILLA muillakin päiväkodissa/koulussa/missävaan, niin minä voin sanoa, että: "Ootapa kun äiti virkkaa sinulle sen Beybladen ja Monsteriauton!"

Tomaatit vs. Eeva - 1-0

Ehkä se pitää tunnustaa: ei ole minusta tomaatinkasvattajaksi. Istutettiin siemenet jo helmi-maaliskuun tienoilla ja pontevia taimia jaettiin lähipiirillekin pitkin kevättä. Nyt elokuun lopulla ensimmäinen (1) tomaatti alkaa olla punainen. Jos hyvin käy, niin toinenkin saattaa olla kypsä ennen yöpakkasia. Raakileita sen sijaan riittäisi vaikka kokonaisten tomaattikarkeloiden pääruuaksi eli jotain lie mennyt pieleen taimien sijoittelussa, lajikkeessa tai planeettojen asennoissa.

Muistutus ensi vuodelle siis: vähemmän tomaatteja, enemmän papuja ja perunoita (tai kasvihuone, joka voisi antaa vähän toivoa tomaattisadolle).

Onneksi kaikkea muuta piisaa sekä ruuaksi että herkutteluun. Koiruuksillekin maistuvat ainakin kurkut ja vadelmat. Luumutkin ovat ihan juuri kypsiä. Vielä kun keksisi mistä saisi lisää mansikoita pakastimeen, koska nyt elokuun lähestyessä loppuaan, olen kohta popsinut puolet talven varalle pakastetuista mansikoista napaani. Mutta toisaalta, ehkä sitä voisi olla hurjempiakin paheita näin mahapoikasta kasvatellessa, kuin mansikat, vadelmat ja avomaankurkut (ja kaakao, jota menisi päivässä litroittain).

Olo on kuin buddhalla!

Ei kylläkään ihan niin seesteinen, vaan lähinnä olomuoto muistuttaa sellaista onnellista, hymyilevää, pulleaa buddhaa leppoisimmillaan. Vaan ei ole huonoin roolimalli se! Kotona peilistä katsoessa vain aina tuntuu, että vauvamaha alkaa viimein näkyä. Valokuvissa paljastuu kuitenkin totuus ja lopputulemana on, että kuvissa pönöttää autuaana hymyilevä ja vähän pyöreä kääpiö. Noh, tiettävästi maha ei tästä ainakaan pienenemään tule eli eiköhän se komia vauvamaha täälläkin vielä nouse täyteen loistoonsa! Ainakin kaikista yleensä illalla alkavista tuntemuksista päätellen jotain venyy ja paukkuu navan takana.

Lapin reissun rinkkaa purkaessa (en ole kamalan hätäinen aina näiden laukkujen tyhjentämisien kanssa) taskusta löytyi myös ystävän tekemä ihana pöllökoru, jonka sain reissussa lahjaksi! Pieni pöllö ja iso pöllö. Aivan yltiösuloinen! Pöllöissä on kaikkinensa jotain ylenpalttisen hienoa. Kuten myös siileissä ja mäyrissä ja norpissa. Ja kaljurotissa. Ei kukaan voi keksiä villemmänkään mielikuvituksen myötä niin jänniä otuksia maailmaan kuin luonto itse.

Sadonkorjuuta

Ihmeellinen on luonto. Vaikka oltiin taas 3 viikkoa poissa kotoa, koko piha rehotti osittain viidakkona ja oli osittain kuihtunut kokonaan auringossa kuolleeksi, jaksavat hyötykasvit silti porskuttaa ja tehdä satoa.

Oman maan pienet porkkanat ovat niin makeita, että ne katoavat kyllä sellaisenaan välipalana suihin. Mies ja miehen poika ovat myös käyneet monta kalareissua ja tänään grillissä tuli ahventa, haukea ja turpaa.

Nyt on pihan viidakkokin kukistettu ja kasvimaan viimeiset kasvit harvennettu. Vielä kun jaksaisi kerätä kaikki marjat ja muut herkut talteen ennen sienikautta, niin ei menisi niin paljoa ilmaista syötävää hukkaan. Alkaa olla runsaudenpula tämän pienenkin puutarhan kanssa, kun nyt ensimmäistä kertaa vuosiin on viimein ollut tilaa istuttaa ja kylvää kasveja omalle pihalle!

Ensi vuonna vähän taktisempaa suunnittelua peliin, sillä tänä vuonna ainakin on monta kesäkurpitsaa jäänyt syömättä ja toisaalta perunat jäivät laittamatta kokonaan. Sitä vain keväällä innoissaan viskoi siemeniä ja istutti taimia sinne ja tänne, eikä liiemmin miettinyt, mitkä tämän perheen tarpeet ovat, kun satoa alkaa tulla.