Kevät, papuja ja napakelkka

Kevät se on! Sen kerran kun muistaa laittaa ajoissa kasvimaan antimet itämään, niin ne normaalin muutaman viikon sijaan pomppaavat täyteen kasvuun kahdessa päivässä! Papuja, kurpitsaa, herneitä, retiisejä, purjoa ja maissia kasvaa ikkunalaudoilla niin, ettei pian ulos näe. Onneksi on iso kuisti, jonne herkut voivat muuttaa pian kevättä viettämään. Tänä vuonne taidamme yhden sadon sijaan korjata kaksi tai kolme satoa, jos kasvuvauhti on tämä.

Kevät on tullut taloon muutenkin. Oma mieli haikailee aina vaan kirkkaampia värejä mattoihin, lakanoihin ja lamppuihin. Ihania retrolamppuja tulikin tuliaisina omilta vanhemmilta mummon vanhalta asunnolta ja lapsuudenystävältä, joka mailissa kysyi kotia keltaiselle (jo kerran hylätylle ja pelastetulle) lamppuvanhukselle samalla, kun tunnusti lukevansa blogia :) Kiitos Anna!

Moskullakin on kevättä rinnassa. Ei kuitenkaan niin kuin uroskoirilla normaalisti (lapsi ei nosta vieläkään jalkaa eikä ymmärrä mitään merkkailun päälle), mutta ulkona on riekuttu sydämen kyllyydestä. Energisen koiran juoksuttamiseen löydettiin myös ihmisille lysti keino - napakelkka! Pikaisella geoeventtireissulla Harjavallassa löydettiin napakelkka Suomen Ladun majalta ja siinä sitten pyörittiin niin ihmiset kuin elukkakin. Ihmiset tosin luovuttivat ajoissa syystä, että ei kestä aikuisen ihmisen pää enää sellaista menoa. Harjoittelun puutetta.

Blogihiljaisuuden kaula on nyt katkaistu ja elämä palaa tutuille raiteilleen. Remonttikuulumisia lisää luvassa, kunhan remontti etenee. Nyt aika juoksee vielä hetken uuden työn opettelun ja arjen parissa.

Sydän Sarajevossa

Tämän tekstin alla on myös tämän päivän kotipostaus, mutta (taas kerran) viime vuoden matkakuvia katsellessa (johtuen ehkä siitä, että viime vuonna näihin aikoihin road trip oli vähitellen alkamassa) mieleen tuli Sarajevo. Elämäni kaupunki. Kaunein paikka, missä olen koskaan käynyt.

Sarajevo on sananakin niin upea. Herättää mielikuvia oman lapsuuden ja nuoruuden uutisoinneista. Aivan lähihistorian karusta todellisuudesta. Samat mielikuvat olivat valloillaan, kun viime keväänä ajettiin autolla pitkin Pohjois-Italian maaseutua ja radiossa soi U2:n Miss Sarajevo. Siinä vaiheessa (tietämättä yhtään mihin matkalla päädytään) aloin toivomaan, että auto kestäisi vielä muutaman maan halki, ja aina Sarajevoon saakka.

Sarajevoon päästiin ehkä parhaaseen aikaan vuodesta minun raunioromanttiseen makuuni. Kaupunki oli melkein tyhjä. Ympäröiviltä vuorilta laskeutui sumu alas kaupunkiin saakka. Vanhan kaupungin kaduilla valmistauduttiin kesään ja turisteihin, mutta elo oli vielä hyvin seesteistä ja rauhallista. Kaupunki levollinen ja kaunis. Silti kaikkialla, minne ympärillä katsoi, oli arpia ja ruhjeita menneisyydestä.

Omalla tavallaan Sarajevo kuvaa hyvin minun käsitystäni kauneudesta. Ei kiiltokuvamaisuutta, eikä liian huoliteltua olemusta. Pikemminkin epätäydellinen kokonaisuus, jossa historian kauniit ja karut muistot näkyvät suoraan katukuvassa. Kerjäläislapset, papat koiralaumojensa kanssa, pommituksista muistuttavat Sarajevon ruusut kaduilla, idylliset kujakahvilat, mukulakivikadut, uskontojen sekamelska. Kauniin moskeijan pihalla kielletään tuomasta aseita portin sisäpuolelle. Ravintolassa naiset tarjoilevat ruokaa perinneasuissa samalla, kun ikkunan takana ehkä 8-vuotias tyttö pyytää rahaa. Pulskat kulkukoirat nukkuvat ovensuussa kadulla. Kaupunkia ympäröivillä vuorilla talot ovat raunioina, vasta rakennetun koulun tai päiväkodin piha autiona ja rakennus ilman ikkunoita.

Ja silti Sarajevon yössä kuului iloista rupattelua, ihmiset kulkivat kujilla seurueissa nauraen ja hymyillen, asiakaspalvelu myymälöissä ja hotelleissa oli ehkä ystävällisintä koko matkan aikana. Karu ja komea Sarajevo, jonne sydän kaipaa uudelleen.

Is there a time to run for cover
A time for kiss and tell
Is there a time for different colours
Different names you find it hard to spell

Is there a time for first communion
A time for East Seventeen
Is there a time to turn to Mecca
Is there time to be a beauty queen

(U2: Miss Sarajevo)

Laavupäivä

Tänään oli taas retkipäivä. Ruoka maistuu aina paremmalta ulkona, eikä ulkona syöminenkään tule kalliiksi, kun menee kirjaimellisesti metsään. Lauma mukaan, kanaa, leipää ja halsteri reppuun ja nuotiolle grillaamaan. Nyt kelpaa kotona villasukissa lämmitellä kahvikupin kanssa, kun on hetken reippaillut metsässä.

Muuttoa ja muisteloita

Blogihiljaisuus johtuu siitä, että olen laatikoiden saartamana. Vanha asunto piti tyhjentää ja luovuttaa pois, joten haimme viimeiset tavarat sieltä loppusiivouksen myötä tänään. Nyt olen linnottautunut pahvilaatikoiden, huojuvien kirjapinojen ja kaiken mahdollisen ja mahdottoman roinan sekaan.

Koska tätä hetkellistä kaaosta ei uskalla edes kuvata, tekstin höysteeksi muutama kuva viime vuoden road tripiltä. Yritin etsiä myös kuvia, joita ei matkablogissakaan olisi aiemmin ollut. Reittihän tuolla automatkalla kulki aikalailla näin: Suomi-Ruotsi-Tanska-Saksa-Hollanti-Belgia-Luxemburg-Ranska-Sveitsi-Liechtensten-Itävalta-Italia-SanMarino-Slovenia-Kroatia-Bosnia-Serbia-Romania-Unkari-Suomi. Maisemat vaihtelivat lumihuippuisista vuorista merenrantaan. Suurkaupungeista autioituneisiin maalaiskyliin. Sää pakkaslukemista helteisiin - jopa saman päivän aikana. Kulkuvälineenä sekä matkan pääasiallisena majapaikkana palvellut auto jäi viettämään viimeisiä päiviään Unkariin ja me lenneltiin  miehen kanssa takaisin Suomeen uutta matkakuumetta keräämään.

Palaan talo- ja remonttiasioihin aivan pian, kunhan saan raivattua tieni täältä pahvilaatikkolinnoituksesta ulos.