Synnytyskertomus

Seuraavassa kirjoitus siitä, miten vajaan viikon takainen synnytys meillä sujui. Kirjoitan tämän tekstin rauhassa auki (pitkä pätkä siis luvassa) ihan jo siksi, että tässä on varmaan se aihe, mitä itse suurimmalla mielenkiinnolla raskauden aikana googletin ja innolla luin. Jokainen synnytys kun on niin erilainen, ainutlaatuinen - aika usein ennakoimaton tapahtuma - että erilaisia tarinoita piisaa.

Tässä siis meidän tarina, joka epäonnisuudestaan huolimatta oli paras mahdollinen synnytys, mihin vauvan kanssa tällä kertaa pystyttiin. En saanut toivomaani luomusynnytystä, mutta sain kokeilla 6 tuntia luomusynnytystä, 6 tuntia lääkkeellistä synnytystä ja lopulta kiireellisen sektion. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista, kun vieressä tuijottaa ja keppuroi nyt terve nyytti - ja oma kehokin jäi kuntoon, jossa seuraava raskaus on ihan yhtä mahdollinen elää turvallisesti läpi, kuin tämä ensimmäinenkin.

Tekstin lomassa kotikuvia parin päivän ajalta, kun vauva on jo melkein viikon ikäinen.

Synnytyksen taustallahan oli se tosiasia, ettei se lähtenyt käyntiin itsestään. Syytä tähän on mahdoton arvailla, mutta lopputulemana oli kuitenkin se, että raskauden ollessa viikoilla 42+1 synnytys käynnistettiin Salon aluesairaalassa suunnitellusti.

Salon sairaalaan päädyimme monestakin syystä. Ensinnäkin TYKSissä on tällä hetkellä ongelmia tilojen kanssa, mutta myös ihan erilaiset olosuhteet siksi, että kyseessä on iso keskussairaala. TYKSissä olisi esimerkiksi ollut nyt käytössä vain yksi amme koko synnytysosastoa kohti, kun taas Salossa on vain kolme synnytyssalia ja näille yhteensä kaksi ammetta. Salossa myös mahdollisuus perhehuoneeseen oli suuri - TYKSsissä lähes olematon. 

Lisäksi Salo on tunnettu muun muassa imetysmyönteisestä asenteestaan eli vauvan ja äidin suhteeseen panostetaan alusta alkaen ihan eri tavalla, kuin isommissa sairaaloissa, joissa resurssit eivät välttämättä anna myöten olla ohjaamassa imetyshetkiä (kirjaimellisesti) kädestä pitäen alusta saakka. Kaiken kaikkiaan pienempi ja intiimimpi sairaala houkutteli enemmän. Välimatkakaan meillä ei ollut kynnyskysymys (Turkuun noin 40 km, Saloon noin 60 km kotoa).

Synnytys aloitettiin 13.1.2014 aamulla klo 08:55 puhkaisemmalla kalvot ja laittamalla samalla seuranta-anturi vauvan päähän kiinni. Kohdunsuu oli auki noin 3 cm. Supistukset alkoivatkin jo ensimmäisen tunnin sisällä reippaina ja synnytys on kirjattu virallisesti käynnistyneeksi klo 10.00, jolloin supistukset olivat säännöllisiä ja minä jo käytännössä makasin odotussalin sängyssä hengittelemässä. Oletin ehkä itsekin, että tässä vaiheessa me käveltäisiin rauhassa ympäri osastojen käytäviä supistuksia odottelemassa muutaman tunnin ajan, mutta supistukset vyöryivät kyllä päälle sellaista tahtia, ettei suurempi kävely tullut enää ensimmäisen tunnin jälkeen mieleenkään.

Tässä vaiheessa tein ehkä itse sen virheen, että jäin odottamaan (ei sillä, että sillä olisi ollut tämän synnytyksen lopputuloksen kannalta eroa). Kroppa sanoi, että kivut kasvaa kovaa vauhtia, mutta mieli sanoi, että pitää vielä odotella. Oikeasti paras aika ammeelle ja jumppapallolle olisi ollut tässä vaiheessa, kun kykenin vielä liikkumaan. Kokemattomuuttani kuitenkin odotin vielä jostain syystä kipujen kasvua ja kerroin kätilöille isommista kivuista vasta siinä vaiheessa, kun ne olivat jo aikamoisen suuria. 

Samaan aikaan minut ohjattiinkin synnytyssaliin klo 11:55, jossa vielä kävin sänkyyn makaamaan ja odottelemaan, vaikka edelleen tässä vaiheessa olisi ollut syytä olla pystyssä ja edistää synnytystä liikkumalla. Jotenkin kai odotin vielä suurempia kipuja tulevaksi, eikä kukaan ulkopuolinenkaan tietysti voinut niitä arvottaa ja ohjata, kun itse vielä makailin sängyssä ihmettelemässä päälle vyöryviä supistuksia.

Synnytyssalissa supistukset tulivat 2 minuutin välein. Kun yksi supistus kesti noin minuutin, oli minulla käytännössä noin minuutti aikaa olla ilman kipuja aina ennen uutta aaltoa. Kohdunsuu oli auki 3 cm ja salissa mentiin kipujen kanssa tunti tai pari kerrallaan ennen seuraavia sisätutkimuksia. Toiveikkaana mentiin kipuaallosta toiseen. Mies hieroi tai painoa alaselkää ja se auttoi kipuihin alussa paljon. Kaikken tärkeintä oli kuitenkin toisen läsnäolo. Jotenkin sitä oli turvassa koko ajan - ja uskalsi keskittyä itse vain ja ainoastaan synnytykseen, kun toinen oli läsnä ihan joka hetkessä niin kauan, kun se oli käytännössä mahdollista.

Ihan paras kivunlievityskeino koko prosessin aikana oli kuitenkin ääni. Siinä vaiheessa, kun kätilö ohjasi uloshengityksellä päästämään tasaista AAA-ääntä muusta maailmasta välittämättä, muuttuivat supistuksen luonteet ihan erilaisiksi - hallittaviksi - ja jollain tapaa se primitiivinen ja kipuun sidoksissa oleva hyminän ja huudon vaikutus kehoon oli mieletön kokemus. Olihan minä lukenut aiemmin synnytyslaulusta, mutta jotenkin sen käyttö kohdallani oli tuntunut oudolta ajatukselta. Siinä tilanteessa kuitenkin tuo alkukantainen äänen muodostaminen oli lopulta miehen läsnäolon rinnalla se suurin turva ja jopa niin mieletön kokemus, että välillä kivut melkein unohtuivat, kun keskityin hämmästelemään oman äänen ja kehon synkan voimaa.

Jossain vaiheessa kävin hetken ammeessakin "laulamassa" ja yritin kivuta jumppapallolle, mutta tässä vaiheessa oli jo minun kehoni voimavarojen kannalta liian myöhäistä. Kulutin voimani vähiin ensimmäisten kiputuntejen aikana niin, että lopulta kykenin vain makaamaan tai nojaamaan sängyn reunaan seisaaltaan. Toisaalta tässä vaiheessa suuri vaikutus alkoi olla jo itse tilanteella: Kului kaksi, kolme, viisi ja lopulta kuusi tuntia. Supistukset kasvoivat, kivut tiukkenivat, supistusten väliä ei tuntunut olevan enää lainkaan - mutta synnytys ei edistynyt.

Lopulta kuuden tunnin jälkeen olin sisätutkimuksen mukaan auki 4 cm (mikä taisi olla liian toiveikasta, sillä 20:00 illalla apulaisylilääkärin mukaan olin edelleen vain 3 cm auki) ja kätilö suositteli supistusten tehostamista lääkkeillä ja pyysin samalla lääkkeellisen kivunlievityksen. Kanyylit ja tipat laitettiin. Oksitosiinia alettiin antaa alkuun 40 ml/h tipan kautta ja anestesialääkäri laittoi ensimmäisen epiduraalin. Yhtään pistosta en tuntenut minnekään, kun olin keskittynyt supistuksiin, joita oli päällä koko ajan.

Ensimmäinen epiduraali auttoi hyvin. Nukuin melkein kaksi tuntia ennen kuin heräsin taas kipuihin. Tässä vaiheessa alkoi se turhauttavin odottaminen. Oksitosiinia lisättiin. Ensin 50 ml/h ja myöhemmin 90 ml/h. Myös epiduraalia annettiin lisää kahden tunnin välein. Siinä missä ensimmäinen erä vei kivut pois, ei viimeinen tuntunut auttavan enää yhtään. Ja siinä missä alkusynnytyksen kesti kipua hyvin ja pikemminkin uteliaan tuskaisena vauvaa odotellessa, oli tässä vaiheessa jo mieli toinen. Lääkkeitä lisättiin, kivut lisääntyivät lääkkeistä huolimatta (ja niiden ansiosta) ja sisätutkimuksissa aina sama tulos: Ei mitään tulosta. Vauva voi koko ajan hyvin, minä koko ajan huonommin, eikä synnytyksen suhteen tapahtunut mitään muuta.

Viimein kätilö konsultoi päivystävää apulaisylilääkäriä, joka pääsi tekemään tutkimuksen klo 20:00 tienoilla. Tätä ennen minua kyllä valmisteltiin jo leikkaukseen, ja leikkauspäätös tulikin välittömästi. Kohdunsuu edelleen auki 3 cm, eikä synnytys edistynyt. Synnytysdiagnoosina pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe ja tuloksena kiireellinen keisarinleikkaus. 

Klo 20:50 minun piti vilkutella miehelle lähdön merkiksi ja matka leikkaussaliin alkoi. Päivystysaikaan kun hän ei päässyt mukaan leikkaukseen saakka.

Tämä saattaa kuullostaa oudolta, mutta itse leikkaus oli ihan mielettömän hieno kokemus. Olen perusluonteeltani kamalan utelias ja jotenkin tämänkin kokeminen oli elämys sinällään. Vielä kun anestesialääkäri kertoi, että operaation voi tehdä puudutuksessa ja nukutuksessa, tuli itselle melkein kauhu nukutuksesta: Enhän sitten saisi olla henkisesti paikalla, kun minua leikataan ja lapsi syntyy!

Koko leikkauksen ajan juttelin henkilökunnan kanssa. Spinaalipuudutus vei tunnon alaruumiista, mutta henkisesti tunsin olevani tosi skarppina. Johtuen myös varmasti siitä helpotuksesta, että kivut olivat ohi, eikä pian tarvitsisi olla vauvan puolesta huolissaan. Kyselin ja höpöttelin sekä leikkauksen kulusta että siitä, mikä synnytyksen keskeytymiseen voisi olla syynä. Ja leikkaussalin(kin) henkilökunta oli upeaa ja jutteli takaisin. Leikkaava apulaisylilääkäri totesi heti mahan ollessa auki, että hänen mielestään vauvan tarjonta on hyvä, eikä hän näe mitään fyysistä syytä, miksei synnytys edennyt. Kyselin vielä, että eikö mun kroppa osaa synnyttää ja onko seuraavassa synnytyksessä suoraan sektio edessä. Vastaus oli, ettei todellakaan! Vaan että tämän synnytyksen syyt jäävät nyt mysteeriksi, mutta seuraavassa keho voi toimia ihan eri tavalla, eikä ole mitään syytä olettaa, ettei seuraava synnytys voisi olla normaali alatiesynnytys.

Klo 21:15 leikkaus alkoi ja klo 21:17 se ääni kuului. Parkaisu. Ja kymmenkunta onnittelua ympäriltä: "Teille syntyi juuri terve poikavauva!" 

Mikä tunne! Lastenlääkäri teki pikaisen tarkastuksen ja vauva tuotiin poski mun poskea vasten. En osannut kuin itkeä ja suukotella. Ihana pieni kurttunaama. Ja ihan hullu ajatus, että se nostettiin mun mahasta noin vaan maailmaan. Pieni ihme. Meidän vauva. Oma vauva.

Vauva vietiin osastolle miehen luokse odottamaan. Minua ommeltiin kasaan 30 minuutin ajan. Juteltiin, oli autuas olo. Sain lisää lääkkeitä, että kohtu palautuisi. Ensin ei tapahtunut mitään, vaikka palautumista vauhditettiin useilla eri lääkkeillä. Kohtu oli "lörttö" eli ei jaksanut edes supistua takaisin päin. Viimein kuitenkin kaiken imuroinnin, veulaamisen, kuivaamisen ja instrumenttien ja haavatyynyjen laskemisen (en tiennyt, että tämä tehdään oikeasti leikkauksen jälkeen! Yksi, kaksi -- 80 haavatyynylappua kaikki tallessa mahan ulkopuolella...) jälkeen minut vietiin heräämöön. Tipoissa ja letkuissa ja lääkittynä, mutta onnellisena.

Klo 23:00 jälkeen olin jo perhehuoneessa ja mies toi sylissään vauvan mun luo. Alle tunnissa oli vauva jo opettanut minulle imetyksen salat ja jäätiin perheenä omaan huoneeseen huokaisemaan - oma vauva kainalossa. Olipahan päivä, mutta parempaa lopputulosta ei olisi voinut saada.

Lopputuloksena päivästä terve poikavauva:

• Apgar-pisteet: 1 min 9, 5 min 9, 15 min 10
• Pituus 52 cm
• Paino 4260 g
• Päänympärys 37 cm

Lopputuloksena myös kaksi onnellista vanhempaa ja se suurin ihme: Tämän vauvan saa viedä kotiin!

Ja suuren suuri tyytyväisyys Salon aluesairaalaa ja sen henkilökuntaa kohtaan. Meitä tuettiin koko prosessin läpi aina ensimmäisestä kontrollikäynnistä lähtöpäivään saakka ihan meidän ehdoilla. Omia valintoja kunnioitettiin ja niistä neuvoteltiin synnytyksen aikana asiallisesti, mutta toisaalta lopulliset leikkauspäätökset tehtiin nopeasti ja ammattitaidolla. Olin hyvissä käsissä. Perhehuoneessa saatiin elää ihan omaa, pienen perheen elämää kotiinlähtöön saakka. Lapsenehtoisuus ja imetysmyönteisyys näkyi kaikissa hoitotoimissa ja koin, että meille annettiin juuri oikeassa suhteessa omaa tilaa ja aikaa olla ja toipua osastolla. Sairaalavalinta oli varmasti oikea.

Kaiken kaikkiaan, nyt viikon jälkeen, synnytyksestä on lopulta vain hyviä muistoja. Ei ehkä tällä kertaa kaikkien toiveiden mukainen kulku, mutta täydellisesti toiveiden mukainen lopputulos. Ja muulla ei lopulta ole oikeasti väliä!

Sanoja joskus myöhemmin...

... Nyt elämä on vain ihmettelyä, unta ja sylittelyä.

Miten joku voikaan tuntua heti niin omalta ja rakkaalta?

Pieni ruttunaama - eli vauva saapui maailmaan!

Kirjottelen myöhemmin lisää, mutta tässä vaiheessa pari kuvaa! Ihana "pieni" ruttunaama syntyi eilen maailmaan klo 21:17. Luomusynnytys oli toiveena - sektio saatiin. 12 tunnin synnytysyrityksestä väsyi vain äiti - lapsen pisteet 9/9/10 ja vointi mainio. Imetyskin opittiin molemmat jo ensimmäisen yhteisen tunnin aikana, joten maitoa, unia ja pieruja on ollut ensimmäinen vuorokausi takana.

Onhan tämä maailman hienoin tunne.

Parhaita hetkiä vuoden 2013 varrelta

Alla kuvissa muutama hetki kuluneen vuoden varrelta. Jotenkin sitä alkuun mietti, ettei tänä vuonna ole ehtinyt tapahtua niin kamalasti. Kuitenkin nämä kuvat saivat huomaamaan, että elämä on vallan ehtinyt muuttumaan viimeisten 12 kuukauden aikana, vaikka suurin osa muutoksista koskeekin vain perhe- ja kotioloja.

Ehkä tuo tunne tasaisen rauhallisesta vuodesta selittyykin sillä, että vielä edellisvuonna seikkailtiin miehen kanssa 20 maan läpi vanhalla pikkubussilla, tehtiin 3 reissua Lappiin ja elettiin muutenkin paljon liikkuvampaa elämää. Tänä vuonna keskityimme paljon vahvemmin kotiin, perheeseen ja lähiluontoon.

Tänä vuonna myös menimme naimisiin metsäkirkossa ja heti alkuvuodesta aloimme laittamaan kodiksi tätä vuonna 1812 rakennettua hirsitaloa maaseudun puolella. Hitaasti remontti etenee edelleen - ja samalla myös hyvin stressittömästi. Keskeneräisyys ei enää vaivaa, kun on tyytyväinen siihen, että nurkka kerrallaan asiat valmistuvat. Kiire on kadonnut, kun tekemistä on niin paljon. Ja mieli on oppinut rentoutumaan kaaoksen keskellä, kun muistaa samalla nauttia niistä pienistä, valmiista asioista. Hyvä tästä tulee.

Tänä vuonna meille saapui myös suomenajokoira Rellu - sekarotuisen Mosku-koiramme kaveriksi. Ihana, lempeä, ilkikurinen pieni koira! Muita eläimiä taloon ei ole vielä ehtinytkään, sillä merivesiakvaariomme on jo toista vuotta hoidossa appivanhemmilla, viiriäishäkki odottelee edelleen asukkaitaan tyhjänä kuistilla ja muutkin eläinajatukset ovat nyt olleet tauolla muiden tohinoiden vuoksi.

Aika näyttää millainen lauma tällä tontilla ensi vuonna asuu, mutta ainakin hoitomehiläisiä on luvassa kesäkaudeksi, jos asiat etenevät, kuten on suunniteltu.

Tänä vuonna myös aloimme odottaa ensimmäistä, yhteistä lasta. Pieni poikanen myllertää edelleen mahassa, joskin tämä äiti alkaa olla sitä mieltä, että uloskin saisi jo tulla. Laskettuun aikaan on tätä kirjoitettaessa jäljellä 2 päivää. Raskaus on ollut syntisen helppo ja ihana ajanjakso, mutta nyt viime metreillä alkaa olo olla viimein melko tukala ja valmis. 

Vuoden viimeiset päivät ovatkin kuluneet aikalailla odotellessa - ei niinkään joulua, vaan vauvaa. Toisaalta tässä vaiheessa vuotta sitä ehkä jo toivoo, että ipana pysyisi vielä sen 5 päivää sisällä, jotta ne synttärit siirtyisivät seuraavan vuoden puolelle vuoden viimeisten päivien sijaan. Minä kyllä jaksan vielä hetken.

Luontoretkiä on tehty lähinnä kotimaassa. Lähimetsissä ja saaristossa, mutta myös yksi pidempi reissu Lappiin geokätköilypainotteisen matkan merkeissä. Kalastaminen jäi tänä vuonna vähän vähemmälle, kun elämään tulivat myös metsästysmahdollisuudet uuden paikkakunnan ja metsästysseuran myötä. 

Sieni- ja marjaretkiä ehdittiin kuitenkin tekemään, vaikka edellisvuotisiakin pursuaa ruokakomeron purkeissa ja pussukoissa. Metsästys-kalastus-keräily-elämäntapa onkin sitä, mitä haluan elämässäni edistää entisestään. Kun soppaan lisää vielä oman kasvimaan antimet (sekä jatkossa viiriäiset, lainamehiläiset sekä jossain vaiheessa vuohi tai pari) aletaan olla siinä pisteessä, että osittainen omavaraisuus on oikeasti todellisuutta ja kauppareissuja voi harventaa entisestään. 

Puritaani en kuitenkaan tässä ole - enkä sellaiseksi edes halua - vaan sopiva tasapaino tässä asiassa olisi ideaali. Tuntuisi aivan liian ulkokultaiselta edes väittää pyrkivänsä vain kestäviin elämäntapoihin, kun samaan aikaan lentomatkustaa vuosittain, taloudesta löytyy auto ja talo lämmitetään talvella pääasiassa sähkön avulla. Pieniä askelia on kuitenkin hyvä ottaa ja olla niiden onnistumisesta onnellinen.

Jotenkin kaikkein ihaninta oli tänä vuonna kuitenkin kotiutua jonnekin. Tehdä pitkästä aikaa paljon käsitöitä virkkausten ja amigurumien muodossa. Kylvää, kitkeä ja kerätä satoa omalta kasvimaalta. Rapsutella koiria kodin hämärässä ja silitellä mahaa, jossa pieni ihmisalku parhaillaankin tomerana tömistelee.

Ensi vuodesta toivon aikalailla samanlaista kuin tästä. Pieniä, omia seikkailuja. Tasaisen onnellista arkea toistuvilla huippuhetkillä varustettuna. Ehkä vähän lisää ammatillisia haasteita loppuvuodesta, kun äitiysloma päättyy eli vakaa tavoite olisi saattaa viimein oma väitöskirja loppuun. Projekti, joka on kaiken työn, matkustelun ja muuttojen vuoksi ollut tauolla kohta jo kahden vuoden ajan.

Kaikkein eniten kuitenkin toivon vain näitä onnellisia päiviä oman lauman kanssa. Mun rakkaat.

Ihanaa tulevaa vuotta kaikille muillekin! Onnellisia ja turvallisia hetkiä - pieniä, suuria seikkailuja unohtamatta!

Patalappuja ja seesteisiä aamuhetkiä

Rauhallinen, hämyisä aamu. Mies on jossain metsässä peurapassissa ja me Rellun kanssa otetaan rennosti kotona. Mosku on edelleen appivanhemmilla joululomalla - ansaittua, jakamatonta huomiota saamassa. Rellu tekee samaa täällä ja saa aamupalansakin lattialle piiloteltuna, jotta voi käyttää nenäänsä ja aivojaan välillä myös kotioloissa.

Minä huomasin joulua ennen akuutin patalappupulan kotona. Piparipellitkin nostettiin uunista keittiöpyyhkeiden avulla ja sormet poltettiin moneen kertaan. Koko talossa oli vain yksi patalappu ja sekin on aina tulisijan luona halkolaatikossa, jotta uunin kuuman luukun saa auki puiden lisäämistä varten. Siksipä eilen kaivoinkin esille taas lankakerien loppuja ja aloin virkkaamaan patalappuja omaan keittiöön.

Patalappuohjeena tämä helppo ja mukava ohje AMSi handmade -blogista. Suurimpana erona se, että paksujen lankojen vuoksi jouduin lopettamaan virkkaamisen jo 8. kerrokseen (ja soveltamaan viimeisen kerroksen + reunan saavutettuun silmukkamäärään), koska lappujen halkaisija olisi kasvanut muuten liian suureksi.

Koti-inspiraatiota olen kaivanut myös joululahjakirjasta (tekemistä on pakko keksiä, sillä nämä vauvanodottelupäivät ovat pitkiä!), jossa paneudutaan vanhojen talojen omalaatuiseen sisustukseen. Nyt haluan tassuammeita ja lampaantaljoja (lisää) tännekin taloon. Taitavat vaan nuo tosielämän realiteetit rajoittaa näitä haluja hetken aikaa - kylpyhuoneeseen kun ei ammetta nykyisellään mahdu ja koirat pelkäävät (ihan tosissaan) jo lapsen vaunuihinkin saatua lampaantaljaa.

Sähkökatkopäivä

Jotenkin kamalaa, että tarvitaan (ainakin tässä taloudessa) sähkökatko, että sitä malttaa sytytellä kynttilöitä ympäri asuntoa, keitellä aamuteetä rauhassa tulisijan päällä ja istua viltin alla tuijottelemassa seinää tekemättä mitään - ja tehdä tämä kaikki ilman tietokonetta (kännykällä kyllä piti netissä käydä silti pari kertaa päivän mittaan...). Mutta kaiken kaikkiaan mukava päivä siis takana. Kaiken toki kruunaa se, että katkos kesti täällä Turun kupeessa reilusti yli 12 tuntia eli Fortum korvaa katkoksesta sen verran kivat rahat, että puolet ensi kuun sähkölaskusta on jo maksettu. Ja tällaisessa vanhassa puutalossa se on paljon se.

Illan päälle vielä syötiin hyvässä seurassa peurakeittoa kynttilöiden valossa, vaikka sähkötkin olivat jo palanneet.

Enkä tiedä edelleenkään miksi Blogger vetää nämä hämärämmässä otetut kuvat ihan karmeaksi kököksi nykyään. Picasassa ja Facebookissakin nämä samat kuvat olivat vielä ihan ok.

Norppaolo!

Norppaolo! Tekee mieli lötköillä sohvalla viltin alla. Kierähtää välillä ehkä kyljeltä toiselle. Ja sitten taas takaisin. Ketteryyskin on samaa luokkaa. Vedessä tosin en uskaltaisi ottaa kisaa noiden hyljeotusten kanssa - tosin siellä kyljeltä toiselle kieriminen olisi varmaan monin kerroin helpompaa minullekin.

Onneksi elän maassa, jossa äitiysloma on mahdollinen. Nyt aletaan elää niitä hetkiä, kun on ihan taivaallisen autuas olo siitä, että saa lepäillä nämä viimeiset hetket ennen vauvaa. Hankala edes kuvitella mitä työtä sitä pystyisi tekemään tässä olotilassa, kun sohvalta nousemiseen tarvitaan oikea hengitystekniikka ja käsivoimia enemmän, kuin on muistanut tähän norppakroppaan treenata. Mutta kai sitä pystyisi moneenkin, jos pakko olisi. Silti olen onnellinen tästä etuoikeudesta, kun saa rauhassa puuhailla kotia vauvalle valmiiksi, silitellä mahaa ja koiria, ja päivän suurin rasite on pyykinpesu - jonka senkin voi jättää halutessaan huomiselle.